tiistai 17. huhtikuuta 2012

Hyvää ravia lehmiltä!


"Eihän lehmätkään juokse ravia!". En nyt ole ihan varma, kuka näin nerokkaasti lausahti, mutta ei sen väliä. Idea oli kuitenkin selvä: koripallo ei ole naisten laji.

Tulee tätä möläytystä silloin tällöin itsekin viljeltyä. Anteeksi. Provosointi on vaan joskus mukavampaa kuin se vastaanottajasta kuulostaa. 

Mutta totta toinen puoli. Koripallo on peli, jossa sukupuolten fyysinen ero tulee harvinaisen hyvin esille. Merkittävin ero on on tietysti pelaajen koossa. Siinä, että miehet donkkaavat, naiset eivät.

Tuo oli tietysti yleistys. Minä esimerkiksi en donkkaa. En, vaikka olen 184-senttinen. Joskus nuorena sain juuri ja juuri hypättyä niin, että sormet ylsivät 305 sentin korkeudella olevaan korirautaan, mutta donkkiyritykset tennispallolla olivat tuhoontuomittuja.

Lukemattomat minua paljon lyhyemmät pelaajat – etenkin tummaihoiset – donkkailevat ihan oikeaa koripalloa mennen tullen. Ero on tietysti siinä, että he ovat urheilijoita, minä en. Näillä olemattomilla lahjoilla voi vain harrastella, pitää kunnosta huolta.

Ehkä harjoittelu olisi voinut aikanaan auttaa asiaa, edes vähän. Mutta kun ei kiinnostanut. Urheilijat erikseen.

Asiaan. Huiman naiset pelaavat parhaillaan koripallon SM-finaaleissa. Voitot Catzia vastaan ovat tasan 1–1. Pelit jatkuvat keskiviikkona Lappeenrannassa. Kolmesta poikki.

Sitä, miten sarjassa käy, en nyt halua ennakoida. Isompi huomio mielestäni on se, että naiskoris on ainakin finaalitasolla ihan kelpo viihdettä.

Okei, ei siellä edelleenkään donkkailla. Mutta muuten mennään citius, altius, fortius – siis nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin. Fyysinen vääntö on oikeasti jo niin kovaa, etten itse, miehenä, edes kuvittelisi meneväni sekaan.

Uskomattomia naisia. Kenya Robinson, Sanna Jämsen ja kumppanit. Vastustajaa yhtään väheksymättä.

Runkosarjassa Huima saattoi vielä löpsötellä ja pelailla heittopussi Keravan kanssa ainakin näennäisen tasaisesti. Mutta finaaleissa meininki on ihan toinen. Taso on noussut niin, että – huimaa!

Menossa ovat loistavat finaalit. Ja huikeat tapahtumat. Yli tuhat ihmistä karnevaalimeiningissä Liikuntatalolla on hemmetin hieno kokemus. Tätä vaan tapahtuu turhan harvoin.

Tapahtuisi useammin, jos Huiman miehetkin pelaisivat yhä ylimmällä sarjatasolla. Mutta kun eivät pelaa. Se on toinen juttu. Palataan siihen myöhemmin.

Ero nais- ja mieskoriksen välillä on tässäkin mielessä suuri. Huiman miesten palloilu divarissa kerää enemmän katsojia kuin naisten runkosarjamatsit.

Vielä naisten välierässäkin jäätiin 400 katsojaan. Vaadittiin siis loppuottelusarja ennen kuin paikalle saapui muitakin kuin ne liikkarin puupenkkien perusjäärät.

Harvinaista herkkua siis. Turhankin harvinaista. Viimeksi Huiman naiset pelasivat finaaleissa kuusi vuotta sitten (hopealle jäivät Panttereita vastaan). Sunnuntainen mahtipläjäys todisti, että aitoa kiinnostusta laadukasta koripalloviihdettä kohtaan riittää Äänekoskella edelleen.

Pitää siis olla laatua. Joka tuo menestystä. Naiskoriksessa siis finaalipaikan.

Mennään hetkeksi peliin. Asiaan, joka herättää ristiriitaisia ajatuksia. 

Huima ei olisi finaaleissa ilman neljää amerikkalaispelaajaa. Neljää! Voihan sanonko mikä! No, on vastustajallakin kolme ulkomaalaista. 

Jos halutaan olla finaaleissa, pitää siis olla vahvistuksia muualta. Nyt neljä. Entä ensi vuonna?

Pääsiäislauantain Helsingin Sanomat peesasi Äänekosken Kaupunkisanomia ja kertoi DeeDee Jerniganin tarinan (www.aksa.fi/hesarikin_huomioi_dee_dee_jerninganin). Samalla lehti herätteli keskustelua ulkomaalaispelaajien määrästä. Monessa seurassa ollaan sitä mieltä, että yksi tai kaksi vahvistusta per seura olisi ihan tarpeeksi. 

On vaikea päättää, mitä mieltä itse olisi. Vapaa kilpailu vai protektionismi? Molemmissa on puolensa.

Pikkukaupungin seuran kannalta on selvää, että finaaleihin pääsy – ja se laadukkaampi viihde – toteutuu sitä todennäköisemmin, mitä enemmän ulkomaalaispelaajia riveihin saadaan haalittua. 

Robinson, Jernigan, Madina Ali, Patrice Holmes kaikki jenkkiyliopistoissa laadukasta oppia saaneita pelaajia. Jämsen ja Maiju Bland – maajoukkuenaisia. Suomen tarkin kolmospyssy Salla Viitanen vielä päälle. Ihan oikeasti kansainvälisen tason naiskorista.

Toisaalta taas harmittaa vietävästi. Edellämainituista vain Bland, entinen Pekkarinen, on äänekoskelaisia – ja sekin meinaa muuttaa miehensä mukana Amerikkaan! Loput Huiman kasvatit istuvat käytännössä vain penkillä.

Ei tämän näin pitäisi mennä! Ovatko kovan tason sukupolvet huimalaisessa koriksessa auttamatta historiaa? Vai onko niin, etteivät ykkösjoukkueiden esimerkit (sama juttu miesten puolella) motivoi nuoria edes yrittämään?

Isoja kysymyksiä. Tai sitten pieniä, jos on sitä mieltä, ettei koriksella niin väliä.

Tuhannesta katsojasta huolimatta ymmärrän, että 19 000 muuta koskelaista voi ihan perustellusti olla tätäkin mieltä. 

No, asioihin tulee väkisinkin suht sukkelaan muutos. Maiju lähtee nyt, Sanna saattaa myös tehdä lopullisen lopettamispäätöksen ja Kenya, ikää nyt 42, ei voi millään jatkaa enää kovin pitkään. 

Tai sitten Huima vastaa haasteeseen ja hankkii ensi kaudeksi kuusi amerikkalaispelaajaa!




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti