maanantai 2. heinäkuuta 2012

Bluesia ennen jazzia



Runsaan kolmen viikon päästä käynnistyvä Keitelejazz on hieno tapahtuma. Kaupunki täyttyy elämästä, ihmisistä ja tietysti musiikista.
Itse en ole mikään varsinainen jazzdiggari. Mutta sen verran musiikki-ihminen kuitenkin, että ymmärrän arvostaa Äänekoski Jazz ry:n aktiivien ja kaikkien talkoolaisten työtä. Ilman tätä vapaaehtoista innostusta Äänekosken kesä olisi huomattavan köyhä.
Nyt on, mitä odottaa. Ja odotellessa on hyvä käydä vähän katselemassa, mitä muualla on tarjolla. Ettei nyt ihan sokeudu oman kylän tapahtuman edessä.
Viime vuonna kävin – häpeäkseni myönnän – ensimmäistä kertaa Ilosaarirockissa Joensuussa. Viime viikonloppuna, lauantaina onnistuin pääsemään ensikertalaisena myös Puistobluesiin Järvenpäähän.
Että vanhempanakin sitä vielä ehtii festareille. Ja huomaa, ettei sitä niin vanha olekaan. Ilosaaressa keski-ikä oli toki Puistobluesia matalampi, mutta valtavassa väkijoukossa oli silti porukkaa aidosti vauvasta vaareihin. Puistobluesissa kun ympärilleen katseli, niin välillä tuntui, että sitä on ihan nuoremmasta päästä.
Mainittakoon, että en ole vielä edes viisikymppinen!
Keski-ikään vaikuttavat tietysti festareiden artistit. Lähdin Joensuuhun vain ja ainoastaan Sielun Veljien takia. Siis massan mukana mentiin, muiden 80-luvulla Siekkareita diggailleiden kanssa.

Puistobluesiinkaan tuskin olisin lähtenyt, ellei lavalle olisi kivunnut eräs John C. Fogerty. Henkilökohtaisella suosikkilistallani aivan Top 5:een kuuluva kitaristi-laulaja-lauluntekijä muistetaan tietysti 60- ja 70-lukujen vaihteessa maailmaa valloittaneen Creedence Clearwater Revivalin nokkamiehenä – jos joku ei muka tiedä! KVG!
Fogertyn keikalla olen onnistunut käymään kerran aiemminkin, Hjalliksen hallissa muutamia vuosia sitten, joten aivan ainutkertaisesta elämyksestä ei toki olisi ollut kyse. Mutta Fogertyn näkeminen kehutussa Puistobluesissa ja vieläpä kesäloman alkajaisiksi oli kyllin hyvä syy suunnistaa Uudellemaalle.
Ja toki Järvenpäässä asuvalla ystävälläni, Puistobluesin aktiiveihin kuuluvalla Aulilla (kiitos majoituksesta!) oli osuutensa reissun järjestämiseen.
Vielä tärkeämpää oli se, että tapahtuma toimi myös koulutuksena jälkipolville. Runsaan viikon ajan soittelin auton cd-soittimesta 11-vuotiaalle, musiikista kiinnostuneelle pojalleni CCR:ää (ja vähän Kari Peitsamoakin). Sitten festareille, jossa legenda soittaakin ne samat klassikot livenä.  
Aivopesu, paras pesu, pesu verraton! Tai pitäähän sitä ainakin yrittää…


Musiikkikriitikoksi en tässä kohtaa ala, vaikka onhan siitäkin hommasta kokemusta. Lyhyesti totean vain, että Kalifornian-Jussi hoiti hommansa. 26 biisiä, joista lähes kaikki olivat läpikotaisin tuttuja. 67 ikävuodestaan huolimatta Fogertyn soitanta oli verevää, esiintyminen energistä ja tunnelma mainio.
Tuli juurevaa rockia, tuli bluesahtavampaa kamaa, kepeämpää kantria, lievästi psykedeelisiä maratonkitarasooloja ja niin edelleen. 
Tuli vähän vesisadettakin, mutta ennen muuta tuli aivan käsittämätön määrä huikeita hittejä. Ja vielä taisi jäädä toiset 26 soittamatta, kun 110 minuuttia ei kaikkeen riittänyt.
Oli ruutupaita, Rickenbacker ja polku kaita. Ei voinut muuta kuin olla onnellinen. Tässä se homman ydin aika tarkalleen on.
Mikä se homma sitten on, sitä en välttämättä tiedä. Onko sillä väliä?



Olihan siellä lavalla muitakin bändejä, mutta enempi olivat häiriöksi.
Normaaleista rockfestivaaleista ja myös Keitelejazzeista Puistoblues poikkeaa siinä, että Vanhankylänniemen festarialueella on juhlat vain yhtenä päivänä. Muina päivinä musiikki soi kaduilla ja klubeilla.
Pääkonsertti ei ole myöskään Keitelejazzien telttailtojen tapaan, mikään iltajuhla, sillä Honey B. & The T-Bones aloitti vääntönsä jo puoliltapäivin. Kun Fogerty-show oli ohi, kello oli tuskin iltakahdeksaa.
Puistoblues sopii siis hyvin myös perheen pienimmille. Omien eväiden tuomista festarialueelle ei estetty, mikä mahdollisti aidon piknik-tunnelman. Suurta festarialuetta kiertäneet kojut tarjosivat täydennystä tarjoiluun ja tietysti myös mahdollisuuksia shoppailuun ja muihin aktiviteetteihin.



Eli meininki oli juuri sitä, mitä se parhaimmillaan saattaa olla (no, okei, sitä sadetta ei olisi tarvinnut tulla). Lojumista vilteillä ja retkituoleilla, välillä patonkia poskeen ja mukillinen punkkua toiseen. Enpä pitäisi mahdottomana eksymistä Järvenpäähän joskus toistekin.
Ja tästä sitten vielä aasinsilta takaisin Äänekoskelle, kaupungintalon rantaan. Kuten jo totesin, on Keitelejazz hieno tapahtuma, mutta Puistobluesin kokeneena on toivottava, että jazzin ja bluesin ero ei olisi edellä mainittujen järjestelyiden suhteen noin suuri.
Pianhan se selviää, millaisiin karsinoihin omista eväistä riisutut jazzvieraat tänä vuonna jaetaan. Olutta saa jostain teltasta, tupakoida saa tuolla nurkassa, musiikki soi toisaalla…
Että jos jotain saa toivoa, niin sellaista leppoisampaa festarimeininkiä!



3 kommenttia:

  1. Miten olis Kuhnamobluesit vaikkapa pankkarin rantaan?? Joko aletaan värkkäämään?

    VastaaPoista
  2. Vanha, mutta kankee, KeiteleJazz. Asiaa Terho.

    VastaaPoista